Kävin tänään (tai tarkemminottaen eilen) kävelemässä tämän pääkaupunkimme keskustassa. Ja törmäsin päiväkävelyni lomassa muutamaan katutaiteilijaan. Saksassa olen useammin törmännyt tähän ilmiöön (voiko ilmiöön törmätä?), mutta näkyypä tuo vallanneen alaa täältä pohjoisestakin. Tietenkin joitain harvalukuisia katusoittajia olen tavannut, mutta tänään löysin useamman taiteilijan.
Ensimmäinen tapaamani katutaiteilija oli miimikko (nämä ovat henkilökohtaisia suosikkejani). Hän oli siis sellainen robotti-miimikko, joka veti pientä esitystään rautatieaseman edessä laatikon päällä seisten. Ihmisten juostessa kiireisinä ohi jäin hetkeksi häntä seuraamaan.
Päivän toinen katutaiteilija oli Svenska Teaternin lähellä ollut haitaristi. Hän oli enemmän tällainen mielestäni tavanomainen katumuusikko. Siis sellainen, joita aina välillä näkee soittamassa jossain kadunkulmassa ja tienaamassa.
Kolmas katutaitelija oli itseasiassa sitten ryhmä. En tiedä mikä olisi heille poliittisesti korrekti termi, mutta kutsunpa heitä nyt inka-orkesteriksi. Nuorempana törmäsin tällaisiin ryhmiin usein matkatessamme perheeni kanssa ympäri eurooppaa. Silloin kutsuin heitä lempinimellä "Maccu Picchu". Kymmenen vuotta sitten näitä inka-orkestereita tai "Maccu Picchuja" oli mielestäni paljon enemmän... Mutta minua ilahdutti suunnattomasti heidän kuuntelemisensa. Tuli lapsuus mieleen.
Päiväkävelyni oli hyvin antoisa ja mukava. Eikä vähiten näiden katutaiteilijoiden ansiosta. Mietin hetken minäkin, kävellessäni rautatieaseman lähellä, että asettaisin hattuni maahan ja alkaisin laulaa musikaalisävelmiä. En kuitenkaan tätä ideaani jostain lapsena opitusta häpeäntunteen johdosta toteuttanut. Mutta voi olla, että joskus pakkaankin tavarani ja lähden Heidelbergiin katumiimikoksi...
foxy shady, 18.09.2003 02:41
Blogi pyörii Movable Typellä.
Rispekt on saatavilla myös RSS-feedinä.
Näyttääkö sivu katkenneen? Olet törmännyt vajavaisuuteen Internet Explorerin tyylitiedostotuessa. Paina kaksi kertaa F11 tai hanki parempi lukuväline.